sunnuntai 7. tammikuuta 2018

Masi-isä

Pohdin pitkään,
kirjoitanko tänne mitään isän hautajaisista.
Tämän blogin sisältö kun on ollut suurimmaksi osaksi hauskoja juttuja
Italiaan ja mielitiettyyn liittyen.
Mutta koska kuitenkin tuntui siltä,
että haluan tämänkin asian säilöä muistoihini,
päätin kirjoittaa myös tänne.

Minulla oli toive,
minkälaisen muistojuhlan isälle haluaisin.
Isän näköisen.
Isä oli huumorintajuisin ihminen,
jonka olen koskaan tuntenut.
Oikea tilannekomiikan mestari.
Ja tuo piirre säilyi aivan loppuun saakka.
Aivan lopussa isän puhekyky tyrehtyi.
Vain hetki ennen tätä oli eräs hoitaja palvelutalossa isää syöttäessä kysynyt:
"tuliko vatsa täyteen ?"
Isä oli hetken tuumannut,
ja sitten todennut:
"Sen kertoo sitten tulevaisuus".

Pari vuotta sitten isä oli sairaalassa muutaman viikon.
Ehdotin isälle kävelylenkkiä käytävälle rollaattorin kera.
Tuolloin kävely oli jo huteraa.
Isä tokaisi:
"No ei sitä rollaattoria kehtaa ottaa, 
Jos tulee vaikka tuttuja vastaan".

Vastaanvanlaisia muistoja oli mieleni täynnä
ja ajattelin,
että olisi niin ihana kuulla läheisten mukavia muistoja isästä.

Olin myös kirjoittanut jokaisen adressin lähettäjästä pienen tekstin siitä,
miten he isän elämään liittyivät.

Paria päivää ennen hautajaisia tapasimme siunaavan papin.
Kerroin hänelle suunnitelmistani.
Ja toiveistani.
Ja pappi ymmärsi ne täysin.
Ja jopa rohkaisi toteuttamaan ne.
Lupasi ennen muistotilaisuuteen lähtöä rohkaista
 vieraita kertomaan muistoistaan Masista.
Ei Masi isän oikea nimi ollut.
Kaikki vaan ovat isää niin nimittäneet ihan parikymppisestä saakka.
Masista pappin puhui.
Ja kertoi myös eräästä isäni sutkautuksesta parin vuoden takaa,
tuolta samaiselta sairaalareissulta,
jolloin rollaattori oli pannassa.
Olimme lähdössä kotiin ja eräs hoitaja tuli hyvästelemään.
Isä sanoi:
"Kotini on linnani ja vaimoni vanginvartijani"

Ja kyllä niitä muistoja sitten muistotilaisuudessa  kerrottiinkin.
Vuoroin itkettiin ja vuoroin naurettiin.

Serkkuni kertoi,
kuinka hänelle tuli ensimmäisenä Masia ajatellessa mieleen se,
kuinka hänen ollessa pieni,
 Masi aina pelotteli häntä pimeässä taskulampun ja tekohampaiden kanssa.

Tätini muisteli, kuinka heinänteko sujui aina naurunpurskahdusten siivittämänä,
kun Masi pääsi juttuineen vauhtiin.
Heinää tehtiin äitini kotitilalla
 ja se oli isän joka vuotinen perinne ihan siihen saakka,
kun terveys antoi myöten.

Äiti ja isä ovat aikoinaan tavanneet 60-luvun alussa eräällä
 kahden eri retkeilyseuran yhteisellä retkellä Lapissa Norjan puolella.

Niiltä ajoilta oli muistotilaisuudessa mukana kaksi ystävää,
jotka olivat mukana myös tuolla "kohtalokkaalla" retkellä.
Masa-ystävä kertoi meille tuosta retkestä.
Nukkumapaikoista oli ollut vähän pulaa
ja tämä kolmikko,
oli sitten päättänyt nukkua
 jossain osittain hylätyssä rakennuksessa.
Sieltä oli löytynyt reki.
Isä oli heittänyt siihen makuupussinsa ja kömpinyt siihen nukkumaan.
Aamulla herätessä oli isän kommentti ollut:
"Nyt on sitten sekin todistettu, ettei Masi putoa kelkasta".

Isä oli himokävelijä.
50 kilometriä ei ollut matka eikä mikään.
Tuolla samaisella reissulla oli isä kerran herätellyt nukkumassa ollutta Masa-ystävää
ja tokaissut että lähdetääs käymään Suomessa.
Ystävä oli vähän ihmetellyt, 
että sinnehän on reilut 50 kilometriä.
Isä oli tuumannut,
että eihän tuo ollut matka eikä mikään.
Ystävykset olivat sitten lähteneet patikoimaan.
Suomessa käymään.
Tai lähinnä kääntymässä.
Palasivat sitten saman tien takaisin
ja toivottivat muille reissulaisille,
että terveisiä vaan Suomesta.

Veli muisteli,
kuinka isä oli kerran tullut häntä tapaamaan pyörällä.
Lahdesta Lieksaan!
Vaan veli ei ollutkaan tuolloin kotona.
Niinpä isä oli jatkanut pyöräilyä takaisin Lahteen.

Muisteltiin joka kesäistä juhannuksen perinnettä,
pesäpallopeliä.
Masi oli ollut tiukka syöttäjä.

Toinen pojistani muisteli,
kuinka hän oli papan kanssa mökillä treenannut peliä varten
ja lyöneet palloa mökin seinään.
Kunnes mummu oli hermostunut ja tullut pihalle komentamaan kaksikon muualle.
Kaksikko oli päättänyt vaihtaa treenit keihään heittoon.

Isä oli myös pappa täydestä sydämestä.
Kun vanhempi pojistani aloitti koulun
ja sekä aamut että iltapäivät olivat vähän liian pitkiä pienelle pojalle,
pappa tuli joka aamu pojan seuraksi ja saattoi kouluun.
Kävi välillä kotona ja iltapäivällä sama juttu.
Ja tietenkin kävellen.
Matkaa kertyi n 9 km/suunta eli lähes 40 kilometriä/päivä.

Nuorempi pojistani oli alle vuoden ikäisenä sairaalassa useamman kerran.
Minä vietin päivät sairaalassa
ja pappa kolmivuotiaan ison veljen kanssa kotona.
Kerran sitten päätin,
että nyt on annettava papalle vapaapäivä.
Enkä mennyt sairaalaan.
Vaan mitä teki pappa ?
Meni sairaalaan,
oli siellä koko päivän syöttäen, hoitaen, vaippoja vaihtaen.
Hoitajatkin olivat olleet aivan ihmeissään tästä papasta.

Muistoja tulvi kahden tunnin ajan.
Jälkeenpäin mietin, mitä isä olisi tuumannut, jos olisi meidät nähnyt.
Ensin hän olisi ollut hämillään kaikesta siitä huomiosta.
"Mitä he nyt minun takia noin "
Isäni oli erittäin vaatimaton.
Ei halunnut olla koskaan kenellekään vaivaksi.
Vaan uskon, että hämmennyksen häivyttyä,
olisi hän hymynkare suupielessä myhäillyt tyytyväisenä:
" Kas kun ne tuonkin jekun ja sutkautuksen vielä muistivat".
Sellainen isä oli.
Jekkujen ja hauskojen tarinoiden mies.  

Ja minulla on niin ääretön ikävä Masi-isää 

Kuvahaun tulos haulle sydän

perjantai 29. joulukuuta 2017

Ihan ok

Jos signoran pitäisi kuvailla italialaisia parilla sanalla,
olisivat ne varmaan mahtipontisuus (positiivisessa mielessä) ja intohimoisuus.
Tuolla intohimolla signora ei tarkoita pelkästään parisuhteeseen liittyvää vaan
aivan yleistä suhtautumista lähes kaikkeen.
Siis suomalaisiin verrattuna ja suomalaisesta näkökulmasta.

Otetaanpas esimerkki.
Heitetään kysymys, miten juuri tehty reissu oli mennyt.
Suomalainen: Ihan ok
Italialainen: Era bellissima, meravigliosa

Suomalainen ei paljoa hehkuta.
Italialainen senkin edestä.
Oli kertakaikkiaan aivan ihanaa, mahtavaa.

Tähän samaan signora törmää Italiassa vähän väliä.
Italia on jotenkin superlatiivien maa.

Sama pätee parisuhderintamallakin.
Toisaalta, italian kieli on niin kauniskin.
että siihen passaa hyvin kaikenlainen hehkutus.

Signorakin huomaa hempeleivänsä italiaksi tyyliin,
joka ei englanniksi samalla lailla tuntuisi luontevalta,
suomenkielestä puhumattakaan.


Ja onhan se ihanaa,
kun mielitietynkin viestit ja puheet ovat täynnä kaikkea ihanaa,
mahtavaa ja ihmeellistä.


Toisaalta,
signora joskus muistuttaa itselleen,
että kyseessä on mies superlatiivien maasta.
Ehkä suomalaisena mielitietty sanoisinkin,
että ihan ok.


sunnuntai 24. joulukuuta 2017

lauantai 16. joulukuuta 2017

La famiglia

Usein sanotaan, että italialaiset ovat erittäin perhekeskeisiä.
Ja totta se on.
Eräässä signoran tuntemassa perheessä on kolme lasta.
Kaksi heistä ovat jo naimisissa ja nuorin ( tosin jo aikamies hänkin) asuu vielä kotosalla.
Naimisissa olevat tyttäret perheineen asuvat eri  kaupungissa, 
mitä vanhemmat.
Vaan silti joka sunnuntai he kokoontuvat vanhempien luokse syömään.
Siitä signoralla ei ole tietoa,
miten ja kuinka usein perheet tapaavat puolisojen perheitä.

Nyt ovat armeijan harmaat kutsuneet tuota nuorimmaista
useamman sadan kilometrin päähän.
Koko perhe reissaa ikävissään ainakin kaksi kertaa kuussa poikaa tapaamaan.
Tapaamiset tuskin ovat kovin pitkiä.
Signora ei ole kovin perillä Italian armeijakäytänteistä.

Jouluna perheen tärkeys Italiassa korostuu entisestään.
Miten lie tuokin perhe nyt sitten joulua viettää,
jos eivät kaikki voi olla yhdessä.

Mielitietyn jouluun,
 lähinnä jouluaattoon on kuulunut pohjois-Italiasta isän luokse matkaava poika,
mielitietyn veli sekä veljentyttö.

Joulupäivänä on tämä ydinjoukko sitten aina hajaantunut.
Veljentyttö äitinsä ja ehkä myös isovanhempien luokse.
Mielitietyn poika on myös yleensä suunnannut äitiään ja nonniaan tapaamaan.
Mielitietty on usein kutsuttu sukulaisten luokse syömään
ja veli viettää joulupäivää kumppaninsa kanssa tämän vanhempien luona.

Kun mielitietty viikko sitten piipahti Suomessa,
ei pariskunta ollut ehtinyt kuin lentokenttäbussiin,
kun mielitietty kertoi,
että hän on hiukan poissa totaltaan.
Poika joutuukin olemaan osittain jouluna töissä,
eikä näin ollen pääse isänsä luokse.
Mielitietty matkustaa tämän vuoksi pohjois-Italiaan
ja näin ei voi viettää aattoa yhdessä veljensä ja veljentyttären kanssa. 
Tämä näytti surettavat mielitiettyä erittäin paljon.
Että he neljä eivät voi olla aattona yhdessä.

Suomivisiitin toisena päivänä poika soitti isälleen
ja he kävivät pitkän keskustelun aatosta ja joulupäivästä,
lähinnä ruokailun suhteen.
Signora ei ole koskaan kuullut kenenkään suomalaisen miehen käyvän 
niin seikkaperäistä keskustelua kokkailusta,
 mitä tuon puhelun aikana kuuli.
Ruoka on äärimmäisen tärkeä elementti italialaisessa joulussa.

Vaikka isän ja pojan välillä on satoja kilometrejä,
tapaavat he silti lähes joka kuukausi.
Keskimäärin joka toinen kuukausi mielitietty ajaa pohjoiseen.
Usein on vain yksi päivä aikaa,
joten matkat mukaan lukien yhdessä oloon on aikaa ehkä lounaan verran.
Poika puolestaan matkustaa etelään vuorostaan sinä toisena kuukautena
viipyen päivän pari. 
La famiglia!
Prima di tutto !




maanantai 11. joulukuuta 2017

Pyyhetyypit

Mielitietty teki taas pikapyrähdyksen Suomeen.
Valitettavasti työt eivät anna periksi,
kuin tällaisille perjantaista maantantaihin reissuille.

Vaikka signora on kuinka yrittänyt mielitietylle suomalaisista kertoa,
aina tulee jotain yllätyksiä.
Siis mielitietylle.
 
Niin kävi tälläkin kertaa.
.
Mielitietty palasi tupakalta hyvin hämmentyneenä.
Hän oli törmännyt hississä kahteen tyyppiin,
jotka olivat verhoutuneina ainoastaan pyyhkeisiin.

Signora on kokonaan unohtanut kertoa,
että kerrostaloissa on sauna.
Ja sinne asukkaan ruukaavat mennä aika heppoisissa vetimissä.
Kuten esimerkiksi pelkissä pyyhkeissä.



maanantai 4. joulukuuta 2017

Enkeli


Enkeli hiljaa isän vierellä kulki,
 tarttui käteen,
 silmät sulki,
 syliinsä kietoi siivillään,
 kuiskasi hiljaa lähdetään.

Pidäthän enkeli hyvää huolta isästä !
Sinulla on niin kallis aarre nyt luonasi.
Ja minulla suunnaton ikävä.


 

perjantai 1. joulukuuta 2017

Isä

Mielitietty saapuu Suomeen viikon päästä aika surulliseen tilanteeseen.
Signoran isä on siirretty saattohoito-osastolle.
Tilanne on ollut paha jo pitkään ja sairaudet etenee koko ajan.
Nyt on lohduttavaa tietää,
että isällä on kivunlievitys ja lisähappi lähellä,
kun niiden tarve tulee.
Tämä kun ei ollut itsestäänselvyys tässä nykyajan sairaanhoidossa,
jossa koko ajan tähdätään muuhun kuin sairaalahoitoon. 


Pitäkää huolta rakkaistanne!
Ja kertokaa heille,
että ovat rakkaita !