torstai 23. lokakuuta 2014

Kenen vuoro ?

Signora on aina sillöin tällöin kauppareissuilla ehdotellut signore italianolle, että ostettaisiin myös jädeä.
Harvoja kertoa lukuunottamatta on vastaus ollut aina, että ei kai me sitä nyt täältä kaupasta osteta.
 
Italialainen ostaa jäätelönsä mieluummin jäätelöbaarista.
Ja tokihan se on monin verroin parempaa, valikoimasta puhumattakaan.
Baareja näyttää olevan joka kadun kulmassa ja auki yömyöhään.
Syynä varmaan se, että väki poikkeaa monesti illallisen jälkeen vielä jädelle.
 
 
Viime Italian reissulla signora ja signore italiano päätyivät jädebaariin, jossa on jonotusnumerot!
Numeroa vilkaistuaan signora ymmärsi täysin miksi.
Välissä on reilut 20 asiakasta ja italialaisten jonotustaidon (-maltin) tuntien tämä lienee paras ratkaisu.
Ja haastavaa se silti oli.
Olisi luullut, että kun oma vuoro oli numerolla taattu, asiakkaat olisivat malttaneet odotella vuoroaan hiukan kauempana tiskistä ja näin taanneet sujuvan liikkumisen vuorossa olleelle asiakkaalle.
Ei ollenkaan.
Sen sijaan väki parveili hyvin tiiviisti tiskin reunassa kiinni ja meno oli aika hurjaa.
Meteli myös.
 
Signora jäi suosiolla baarin nurkkaan odottamaan kun signore odotteli vuoroaan.
Vuoron koittaessa signore urheasti puski läpi jätskinnälkäisen muurin.
Haasteelliseksi homma kävi siinä vaiheessa, kun signoran olisi pitänyt vastaanottaa oma jädepurkkinsa.
Signora kun oli parkkeerannut sinne huoneen perälle ja eipä sieltä sitten niin vain tiskille enää mentykään.
Onneksi singora on pitkä ja omaa myös pitkät kädet.
Purkki tiskiltä siirtyi singoralle muutaman ihmeissään olevan italialaisen pään yli.
 
Signora ei sitten yhtään tykkää tilanteista, joissa pitäisi jonottaa.
Siis Italiassa.
Siellä kun ei suomalaisella tyylillä pärjää.
 
Signora onkin joskus leikkinyt ajatuksella,
miltä näyttäisi, jos joukko italialaisia pistettäisiin "jonottamaan" ns. ruotsinlaivojen buffettiin.
 
Signoralle ei ole koskaan oikein selvinnyt, miksi tämä jonotus on italialaisille niin vaikea asia.
Tietääkö joku siellä ruudun toisella puolella?
 
 
 


lauantai 18. lokakuuta 2014

Sairaana Suomessa ja Italiassa

Viime päivinä on Suomi-Italia -akselilla ollut kuumana puheenaiheena maidemme terveydenhuollon systeemit.
Kun signora on pähkäillyt erinäisiä operaation herättämiä kysymyksiä,
ovat Italian ystävät ihmetelleet.
"Perche non chiami dal tuo dottore"?
 
Jälleen kerran on signoran pitänyt muistuttaa, että täällä Suomessa ei ole sellaista ylellisyyttä, kuin omalääkäri.
Italiassahan koko perheellä on yleensä sama lääkäri.
Ja parhaimmassa tapauksessa tuo dottore tulee kotiin potilasta katsomaan.
 
No, no!
Ei ole Suomessa oma lääkäri -systeemiä ei.
Vaan kun olisi edes joku lääkäri, jonka luokse pääsisi tarvittaessa.
Mutta ainakin signoran kotikaupungissa on terveyskeskukseen pääsy vain harvojen herkkua.
Aikoja ei yksinkertaisesti ole.
 
Eikä niille lääkäreille niin vain soitella.
Soittoajan voi saada esim joidenkin kokeiden tulosten saamista varten  ja silloinkin lääkäri soittaa potilaalle, eikä päin vastoin.
Ei kai sitä nyt lääkäreiden numeroita voida potilaalle antaa.
Nehän vaikka sitten pian innostuisivat soittamaan toistekin.
Ja tuo soittoaika ei todellakaan irtoa sillä perusteella, että jokin asia potilaan mieltä painaa.
 
Italian systeemissä on myös  se hyvä puoli, että koetulosten kanssa mennään lääkärin vastaanotolle.
Tuloksia ei kuulla puhelimessa.
Toki tuo vastaanotolla käynti vie aikaa, mutta vastaanottoaika on taatusti pidempi, kuin pikapuhelu, jonka aikana ei ehdi/muista kysyä kaikkea mieltä painavaa.
 
Kun signora  ja signore italiano jokin aika sitten keskustelivat signoren tulevan Suomen reissun aikatauluvaihtoehdoista, signoraa tietenkin huoletti, että jospa hän juuri silloin on operaatiossa.
Tuolloin kuin leikkausaika ei ollut vielä tiedossa, ainoastaan hyvin epämääräinen arvio.
Ja lopulliset ajat saattavat tulla hyvinkin lyhyellä varoitusajalla.
 
Signore italiano tuumasi, että jos signora on juuri silloin sairaalassa, kun hän saapuu Suomeen, hän tulee tietenkin sitten suoraan sairaalaan ja myös nukkuu siellä.
Ja oli hyvin ihmeissään, kun kuuli, että Suomessa ei omaiset saa yöpyä sairaalassa.
Italiassa tämäkin on mahdollista.
 
No, nyt leikkaus on jo tehty ja signoren Suomi-reissu vielä edessä, joten kaikki hyvin tuon asian suhteen.
Ellei signora nyt onnistu tässä haalimaan jotain muuta problemaa.
 

torstai 16. lokakuuta 2014

Mistä tunnet sä ystävän ?

Signora on todennut olevansa aika haasteellinen toipilas.
Noin niin kuin ystävien kannalta.
Liekö stressi ja huoli tulevasta vienyt signoran ärsytyskynnyksen totaalisesti alas tai sitten puolikkaan kilpirauhasen puuttuminen on jo alkanut tehdä oikkujaan.
Joka tapauksessa signora ärsyyntyy sekunnissa ja muutenkin on vähän mieli maassa.
 
Ja tuo edellisen päivityksen aihe on ollut kyllä yltäkylläisesti edustettuna.
Signora on jo lopettanut laskemisen, kuinka  monta "andrá tutto bene" viestiä on Italian ystäviltä tullut.
Hyväähän he tarkoittavat, mutta kun heillä ei edelleenkään ole sitä kristallipalloa.
 
L'italiano sentään ottanut opikseen ja vaihtanut andare -verbin sperare -verbiksi.
Asiasta käytiin aika tiivis keskustelu signoran edellisellä Italian reissulla.
 
Aikamoista harmistusta on aiheuttanut myös eräs suomalainen ystävä.
Signora ei ole saanut toipilasaikana kertakaan minkäänlaista yhteydenottoa.
Tietenkään ystävyys ei ole mikään velvollisuus.
Ei ole velvollisuutta pitää yhteyttä.
Ei ole pakko auttaa toisen tarvitessa apua.
 
Mutta signoralle nuo asiat ovat itsestäänselvyyksiä tärkeiden ihmisten kohdalla.
Kun tietää, että heillä on vaikeaa, sitä haluaa olla lähellä, tukea.
Jos tietää, että he tarvitsevat apua, sitä mielellään auttaa.
Ja jos ei muuhun olen mahdollisuutta, niin ainakin lyhyt viesti " ajattelen sinua"
Ilman mitään velvollisuuden tunnetta.
 
Signoralla on nyt takanaan kolmas operaatio 9 kk:n sisällä.
Kaksi ensimmäistä olivat todella kinkkisiä toipua.
Kaikki kantaminen ja nostelu oli kielletty useamman viikon.
Jo pelkkä kotiovi oli niin raskas, että ilman apua ei signora olisi päässyt edes pihalle ilman ystävän apua.
Ja kyllä sitä apua saikin.
Vaikka ystävien elämä olisi ollut kuinka hektistä pienine lapsineen, olivat valmiita käyttämään signoraa kaupassa tai kävelyllä, vaikka sitten lasten jalkapallonharkkojen aikaan he olivat valmiina ajamaan toiselle puolelle kaupunkia ystävää auttamaan.
Paitsi tuo yksi.
 
Samoin nyt reilu viikko sitten olleen operaation jälkeen on tullut viestejä, tarvitsenko kyytiä kaupaan, haluanko seuraa jne.
Ystävät ovat poikenneet morjestamassa.
Paitsi tuo yksi ystävä on pysytellyt täysin poissa.
 
Sama juttu oli kahden edellisten toipumisten kanssa.
Tällöin signora yritti pistää viestiä, pyytää ystävää kylään.
Huonolla menestyksellä.
Sama hiljaisuus jatkuu nytkin.
Eikä signora usko, että kyse on siitä, ettei olisi aikaa.
Ystävä ei ole  töissä.
lapset ovat aikuisia.
Signora on ollut Facebookissa lähes päivittäin samaan aikaan kun ystävä näyttää olevan onlinessa.
Silti kertaakaan ei ystävä ole lähestynyt edes pienellä viestillä.
Viestin lähettäminen vie pari minuuttia.
Ja kuitenkin hän on tiennyt, että jälleen kerran leikkaus on takana.
Signora ei oikein voi nähdä mitään muuta syytä tähän, kuin että tämä ystävä ei välitä.
 
Signora ei ole voinut estää pahoittamasta mieltään.
Pakosti on tullut mieleen ajatus, että ilmeisesti tunne lämpimästä ja tärkeästä ystävyysuhteesta ei ole ollut molemminpuoleinen.
Eikä signora enää jaksa eikä halua olla se aloitteentekijä joka hän on usein tässä tapauksessa ollut.
 
Kyse ole siitä, että ystävät olisivat signoralle tärkeitä vain huonoina hetkinä.
Ei todellakaan.
Signoralle ystävät ovat aina olleet yksi elämän aarteista.
Mutta jotta tuo toimisi, olisi tuon on oltava molemminpuoleista.
 
Ehkä signoran on myönnettävä, että tässä tapauksessa ei niin ole.
 
 


lauantai 4. lokakuuta 2014

Posso preoccuparmi ?

Kovin suurta palautetulvaa ei signoran viikon takainen utelupuuska saanut aikaan  :-)
 
Jos siellä kuitenkin nyt joku on tänne sivulle eksynyt, niin mikäli sinulla ensi tiistaina on peukku joutilaana, saa sitä ihan mielellään signoran puolesta vähän heilutella.
Signora on näet menossa hospitaaliin erääseen operaatioon,
 jo kolmanteen viimeisen yhdeksän kuukauden aikana.
Tämä tiistainen on kuitenkin sen verran kinkkinen juttu, että kaikki peukutus on kyllä tarpeen.
 
Signora on muuten huomannut eron suomalaisten ja italialaisten välillä, miten he tällaisissa tilanteissa kommentoivat.
Liekö sitten ihan maantieteellinen ero vai vaan sattumaa.
 
Suomalaiset toivottavat onnea leikkaukseen.
Toivoo, että kaikki menisi hyvin.
Lupaa pitää peukkuja.
 
Italialaiset sen sijaan omaavat kristallipallon, koska tietävät, että
"Non preoccuparti, tutto andrá bene".
 
Ihan järestään tuon saman lauseen on signora saanut kuulla  jokaiselta italialaiselta, jonka kanssa on asiasta keskustellut.
Varsinkin jos on vahingossa livauttanut, että pikkasen jännittää.
 
Vaikka italialaiset  varmaan sen sanovat ihan vaan rauhoitellaakseen, signoraa silti se jotenkin kiukuttaa.
Kun signora ei usko, että sitä kristallipalloa nyt kuitenkaan kenelläkään on, niin se on turha sanoa, että hyvin se menee.
Kun ei sitä tiedä, ennen kuin homma on ohi.
 
Samoin tuo lausahduksesta tulee fiilis, että sen sanoja jotenkin väheksyy toisen pelkoa.
Vähän niin kuin :
" Mitäs siinä turhaat jännäät. Asia on loppuunkäsitelty, turha siitä enää on puhua".
 
Ja kun siitä kuitenkin haluisi puhua.
Ilman, että odottaa kuuntelijan omaavan mitään maagisia voimia ikävien fiiliksen kadottamiseen.
Ihan vaan kuuntelu riittäisi.

Ja eipä se italialainen kristallipallo kovin oikeassa ollut edelliselläkään kerralla.
Operaatio oli toukokuussa ja vasta viime viikolla saatiin homma komplikaatioiden jälkeen lopulta pakettiin.