lauantai 16. joulukuuta 2017

La famiglia

Usein sanotaan, että italialaiset ovat erittäin perhekeskeisiä.
Ja totta se on.
Eräässä signoran tuntemassa perheessä on kolme lasta.
Kaksi heistä ovat jo naimisissa ja nuorin ( tosin jo aikamies hänkin) asuu vielä kotosalla.
Naimisissa olevat tyttäret perheineen asuvat eri  kaupungissa, 
mitä vanhemmat.
Vaan silti joka sunnuntai he kokoontuvat vanhempien luokse syömään.
Siitä signoralla ei ole tietoa,
miten ja kuinka usein perheet tapaavat puolisojen perheitä.

Nyt ovat armeijan harmaat kutsuneet tuota nuorimmaista
useamman sadan kilometrin päähän.
Koko perhe reissaa ikävissään ainakin kaksi kertaa kuussa poikaa tapaamaan.
Tapaamiset tuskin ovat kovin pitkiä.
Signora ei ole kovin perillä Italian armeijakäytänteistä.

Jouluna perheen tärkeys Italiassa korostuu entisestään.
Miten lie tuokin perhe nyt sitten joulua viettää,
jos eivät kaikki voi olla yhdessä.

Mielitietyn jouluun,
 lähinnä jouluaattoon on kuulunut pohjois-Italiasta isän luokse matkaava poika,
mielitietyn veli sekä veljentyttö.

Joulupäivänä on tämä ydinjoukko sitten aina hajaantunut.
Veljentyttö äitinsä ja ehkä myös isovanhempien luokse.
Mielitietyn poika on myös yleensä suunnannut äitiään ja nonniaan tapaamaan.
Mielitietty on usein kutsuttu sukulaisten luokse syömään
ja veli viettää joulupäivää kumppaninsa kanssa tämän vanhempien luona.

Kun mielitietty viikko sitten piipahti Suomessa,
ei pariskunta ollut ehtinyt kuin lentokenttäbussiin,
kun mielitietty kertoi,
että hän on hiukan poissa totaltaan.
Poika joutuukin olemaan osittain jouluna töissä,
eikä näin ollen pääse isänsä luokse.
Mielitietty matkustaa tämän vuoksi pohjois-Italiaan
ja näin ei voi viettää aattoa yhdessä veljensä ja veljentyttären kanssa. 
Tämä näytti surettavat mielitiettyä erittäin paljon.
Että he neljä eivät voi olla aattona yhdessä.

Suomivisiitin toisena päivänä poika soitti isälleen
ja he kävivät pitkän keskustelun aatosta ja joulupäivästä,
lähinnä ruokailun suhteen.
Signora ei ole koskaan kuullut kenenkään suomalaisen miehen käyvän 
niin seikkaperäistä keskustelua kokkailusta,
 mitä tuon puhelun aikana kuuli.
Ruoka on äärimmäisen tärkeä elementti italialaisessa joulussa.

Vaikka isän ja pojan välillä on satoja kilometrejä,
tapaavat he silti lähes joka kuukausi.
Keskimäärin joka toinen kuukausi mielitietty ajaa pohjoiseen.
Usein on vain yksi päivä aikaa,
joten matkat mukaan lukien yhdessä oloon on aikaa ehkä lounaan verran.
Poika puolestaan matkustaa etelään vuorostaan sinä toisena kuukautena
viipyen päivän pari. 
La famiglia!
Prima di tutto !




maanantai 11. joulukuuta 2017

Pyyhetyypit

Mielitietty teki taas pikapyrähdyksen Suomeen.
Valitettavasti työt eivät anna periksi,
kuin tällaisille perjantaista maantantaihin reissuille.

Vaikka signora on kuinka yrittänyt mielitietylle suomalaisista kertoa,
aina tulee jotain yllätyksiä.
Siis mielitietylle.
 
Niin kävi tälläkin kertaa.
.
Mielitietty palasi tupakalta hyvin hämmentyneenä.
Hän oli törmännyt hississä kahteen tyyppiin,
jotka olivat verhoutuneina ainoastaan pyyhkeisiin.

Signora on kokonaan unohtanut kertoa,
että kerrostaloissa on sauna.
Ja sinne asukkaan ruukaavat mennä aika heppoisissa vetimissä.
Kuten esimerkiksi pelkissä pyyhkeissä.



maanantai 4. joulukuuta 2017

Enkeli


Enkeli hiljaa isän vierellä kulki,
 tarttui käteen,
 silmät sulki,
 syliinsä kietoi siivillään,
 kuiskasi hiljaa lähdetään.

Pidäthän enkeli hyvää huolta isästä !
Sinulla on niin kallis aarre nyt luonasi.
Ja minulla suunnaton ikävä.


 

perjantai 1. joulukuuta 2017

Isä

Mielitietty saapuu Suomeen viikon päästä aika surulliseen tilanteeseen.
Signoran isä on siirretty saattohoito-osastolle.
Tilanne on ollut paha jo pitkään ja sairaudet etenee koko ajan.
Nyt on lohduttavaa tietää,
että isällä on kivunlievitys ja lisähappi lähellä,
kun niiden tarve tulee.
Tämä kun ei ollut itsestäänselvyys tässä nykyajan sairaanhoidossa,
jossa koko ajan tähdätään muuhun kuin sairaalahoitoon. 


Pitäkää huolta rakkaistanne!
Ja kertokaa heille,
että ovat rakkaita !



keskiviikko 22. marraskuuta 2017

Ruuhkavuodet nro 2

Usein puhutaan elämän ruuhkavuosista,
kun lapsiperheen ja työn yhteensovittaminen on haastavaa.
Lapsia juostaan hakemassa hoidosta kilpaa kellon kanssa,
kiikutetaan harrastuksiin.
Ehkä vanhemmat siinä sivussa yrittävät itsekin roikkua jossain omassa puuhassa kiinni.
Sumplitaan, kumpi jaa sairaan muksun kanssa kotiin. 
Kumpi ehtii paremmin lapsen kanssa lääkäriin.

Vaan ruuhkavuodet eivät välttämättä olekaan historiaa siinä vaiheessa,
kun jälkikasvu elelee omillaan.
Ruuhkavuodet nro kaksi voivat iskeä päälle siinä vaiheessa,
kun omat vanhemmat ovat iäkkäitä ja sairastelevat paljon.

Kun omaishoitajana toimiva vanhempi sairastuu,
on keksittävä pikaisesti,
kuka huolehtii omaishoidettavasta.
Kun sairauksia on monia ja vanhemmat väsyneitä,
tarvitsevat he aika lailla jokaiselle lääkärireissulle jonkun mukaan.
Tueksi ja extrakorviksi.
Samoin kaikki paperisota saattaa olla iäkkäille vanhemmille liikaa.

Siinä vaiheessa kun on viikon aikana neljättä kertaa äidin kanssa lääkärissä,
alkaa olla aika uupunut olo jo aikuislapsellakin.
Onneksi on ihanat ja ymmärtävät työkaverit,
jotka ymmärtävät, että taas pitää mennä.

Toki joka ikinen poissaolotunti pitää tehdä takaisin.
Sairaan lapsen kanssa voi olla töistä pois.
Sairaan iäkkään vanhemman kanssa ei.

Kuitenkin yhteiskunnan suuntaus on se,
että entistä huonokuntoisimpia ihmisiä asuu kotona
vaikka heidän siellä pärjäämisen mahdollisuudet ovat menneet jo aika päiviä sitten ohi.
Kaikki tämä tarkoittaa sitä,
että lapsia ja muita läheisiä tarvitaan entistä enemmän.
Saisi työaikalainsäädäntöä vähän päivittää tähän nykypäivään sopivaksi. 

Tätä ruuhkavuosien kakkoskierros on ehkä myös astetta rankempi,
mitä ykkönen.
Pienten lasten kanssa ei silti ole aina kyse sairauksista.
Iäkkäiden vanhempien kanssa ei tuskailla harrastuksista vaan kyse on aina jostain ikävästä asiasta.
Valitettavasti ne ikävät asiat kalvatat mieltä myös öisin.

Tätä se elämän kiertokulku on.
Vanhemmat huolehtivat lapsistaan
ja sitten joskus aikuiset lapset vanhemmistaan.
Niistä niin rakkaista !




tiistai 14. marraskuuta 2017

Kuuliaista kiukuttaa

Signora on aika kuuliainen matkaaja.
Pitää aina kiltisti kiinni käsimatkatavaroiden koosta.
Niinpä signoralla on kaksi erikokoista vedettävää käsimatkatavaralaukkua.
Toinen vähän reilumpi, joka kelpaa Finnairille
ja toinen pienempi, mm Norwegianin ohjeiden mukaan.
Yleensä yksi laukku menee myös aina ruumaan.
 
Tällä kertaa oli pitkästä aikaa lento Norwegianilla.
Käsitavaralaukkuna oli kannettava iso kangaskassi (mitattu),
yksi laukku ruumaan sekä pikkuriikkinen käsilaukku.
Norwegianilla kun näkyi olevan määriteltynä myös tuon " pikkutavaran" koko.
 
Eli signora oli kiltisti maksanut ruumalaukusta mennen tullen.
Hesan päässä lähtöportilla boordauksen alkaessa alkaa myös aikamoinen sähellys.
Ihimisillä on useita laukkuja,
joita sitten tägätään siinä portilla ruumaan.
Ja tietenkin maksutta.
Ruumapaikasta maksanutta kiukuttaa oma kuuliaisuus.
Tuntuu epäreilulta,
että osa joutuu laukuista maksamaan, osa ei.
 
Boordaus kestää tästä syystä ikuisuuden.
Myös koneeseen sisään tulee aikamoinen laukkumäärä.
Ei todellakaan mikään 1 kpl /henkilö.
Laukkujen kootkin ovat huimia.
Arvatkaa löytyykö kaikille kunnolla paikat ?
No ei!

Rooman päässä lähtiessä on vielä suurempi kaaos.
Ja ollaan vielä enemmän myöhässä.
Esimerkiksi signoran viereen tulee istumaan nainen,
jolla on aivan liian suuri vedettävä laukku.
Tämän lisäksi aivan hervoton olalla kannettava laukku.
Käsilaukku, se pieni henkilökohtainen tavara on samaa kokoa,
mitä signoran ainokainen käsitavaralaukku.
Koneessa on aikamoinen sähellys,
kun ihmiset ryntäilevät edes taikaisin, etsien laukuilleen paikkaa.
Pariin kolmeen kertaan kuulutetaan,
että pitäisi kiirehtiä, kun ollaan jo niin myöhässä.

Tuon reissun jälkeen ei signora enää yhtään ihmettele,
miksi Finnair alkaa tehdä vapaahtoisia punnituksia.
Joka lennolle ymmärtääkseni tehdään laskelmat koneen painosta joidenkin keskiarvojen mukaan.
Jos laskelmat tehdään sen mukaan, että jokaisella matkustajalla on 8 kg/10 kg käsitavaraa
ja sitä onkin kaksin tai kolmin verroin suurimmalla osalla,
onhan tällä varmaan jokin vaikutus johonkin. 
Ja kai silläkin on merkitystä miten paino jakautuu matkustamon ja ruuman välillä ?

Uudistuksilla on hyvät ja huonot puolet.
On kätevää,
kun lähtöselvityksen voi tehdä itse,
netissä tai kentällä automaatilla.
Vaan näin ei kukaan tsekkaa laukkujen painoja eikä määriä.

Signora muistaa,
kuinka joskus aikoinaan tiskillä lähtöselvitystä tehtäessä punnittiin ja mitattiin myös käsitavarat.
Käsimatkatavara sujautettiin telineeseen.
Vähän piti puristella, että mahtui.
 
 
 
 
 
 
 



lauantai 4. marraskuuta 2017

Normi vai helmi ?

Varmaan olette kaikki huomanneet,
signora höpöttelee täällä usein mielitietystä.
Ja hyvin usein juuri Suomi-Italia -akselin kulttuuri- ym. erojen suhteen.

Ei signora mielitietystä täällä salaa juoruile.
Usein signora yrittää mielitietylle kertoa,
mitä on kirjoittanut.
Toki vivahteet tuossa vaihtuu,
kun eri kieltä pitää yrittää sönköttää.
Vaan kyllä varmaan ajatus aina mielitietylle selviää.

Mielitietty kuulee myös,
jos on tullut häntä koskevia kommentteja.
Kun signora viimeisimmän sairaanhoitajakirjoituksen kommenteista mielitietylle kertoi,
meni hän lähes hämilleen.

"Ma non ho fatto niente speciale.
Ho soltanto preso cura del mio amore"
 
Mielitietty ei omasta mielestään tehnyt mitään erikoista,
huolehti vaan rakkaastaan.

Signora ei oikein tiedä,
onko tämä tosiaan tyypillinen italialaisen miehen tapa toimia kumppanin sairastuessa ?
Eli että peruu työt ja pyhittää päivät hoivaamiselle ?
Vai onko signoran kohdalle sattunut todellinen helmi, kuten eräs Facebookin puolella kirjoitti ?
 
Onhan signora tässä yhteisten vuosien varrella huomannut,
että mielitietty aina ajattelee ensin signoraa,
mutta se huolen, huolenpidon ja hoivan määrä,
mitä signora yhteisinä päivinä sai,
ylitti kyllä kaiken entisen. 
signora on vieläkin vähän hämmentynyt,
toki positiivisella tavalla.
Ja edelleen vähän räkä poskella,
kun tauti ei meinaa lähteä sitten millään.

 




keskiviikko 1. marraskuuta 2017

Mielitietty sairaanhoitajana

Nyt on sitten testattu mielitietyn sairaanhoitajan taidot.
Ja kiitettäviksi havaittu.
Signora hankki reissun toisena päivänä rajun poskiontelotulehduksen.
 
Mielitietyllä oli kotona reseptillä saatavaa OKI-nimistä troppia.
Signora nappaili sitä pari päivää.
 
Kun olo ei kohentunut ja kotiinlentopäivä läheni,
alkoi signora olla epätoivoinen.
Pariskunta teki visiitin sikäläiseen ”terveyskeskuspäivystykseen”.
 
Mielenkiintoinen kokemus.
Sisällä otettiin vuoronumerolappu.
Numeroa ei kuitenkaan missään kyselty.
Jokaisen potilaan piti itse pitää huoli,
että kun sairaanhoitaja ovelta huutelee seuraavaa,
kurvaa sitten omalla vuorollaan sisään.
 
Eli ensimmäisenä piti jututtaa kaikkia jo paikalla olevia.
Kysellä heidän numeroitaan.
tämän jälkeen piti muistaa,
että signoran vuoro on se punatakkisen vanhan rouvan jälkeen.
 
Eräs papparainen pölähti sisään juuri,
kun sairaanhoitaja ovella huikuili.
Papparainen ampaisi lääkärin huoneeseen,
ennen kuin kukaan ehti tehdä yhtään mitään.
 
Istuinpenkit olivat eri aulassa, missä lääkärin vastaanotto.
Eihän siellä uskaltanut olla,
kun oven takana piti olla omaa vuoroaan puolustamassa.
Niinpä potilaat siinä norkoilivat käytävällä.
 
Signora pohti,
että kehtaako sitä lääkärille tunnustaa,
että on mielitietyn troppeja nappaillut.
Mielitietty ei ollenkaan ymmärtänyt,
mitä outoa tässä olisi.
Aikanaan tuli signoran vuoro.
 
Sairaanhoitajan tehtävänä oli näköjään huudella potilaat sisään
ja pitää kirjaa kävijöistä.
Käsin isoon kirjaan !
 
Siinä vaiheessa kun hoitaja tajusi signoran olevan Suomesta,
kävi hän vähän tunteelliseksi.
Voi, kun hänen tyttärensä on Suomessa opiskelemassa.
Tänään tytär menee ensimmäistä kertaa saunaan.
Tässä olisi tyttären lähettämiä valokuviakin.
Lääkäri siinä yritti välissä selvittää,
mikä signoraa vaivaa.
 
Lopulta signora sai reseptin antibiooteille.
Ja kehoituksen jatkaa edelleen mielitietylle määrätyillä tropeilla!
Mitä sitä nyt turhaan omaa reseptiä kirjoittamaan.
Riittää, että huushollissa on yksi.
 
Mielitietty perui kaikki työtapaamiset, mitkä vain suinkin olivat mahdollisia.
Vahti haukkana signoran lääkkeenotot kellontarkkuudella.
Halusi itse sekoittaa OKI-tropit veteen.
Että tulee varmaan oikein.
Keitteli signoralle hunajateetä tasaisin väliajoin.
Puolen tunnin välein varmisti,
mikä on olo.
 
Iltaisin, kun signora oli ensin lääkitty,Vicks-vaporubilla kuorrutettu
mielitietty kääri signoran peittoihin kuin muumion.
Ettei vaan vilustu lisää.
Jos signora vähänkään yritti vällyjen alta pois,
kävi heti käsky
copriti!
Kyllä siellä peiteltynä on nyt paras olla.
 
Ruoka ei oikein signoralle maittanut.
Kun sitten lauantai-iltana klo 18 hän ilmoitti,
että nyt hiukoo,
mielitietty ampaisi heti kokkaamaan.
Toki ensin tiedusteli,
mikä maistuisi.
 
Jos joku meinaa, että mitäs ihmeellistä tuossa on,
niin kerrottakoon,
että tämä tapahtui kesken TÄRKEÄN pelin.
Siis signoran nälkä kiilasi jalkapallon ohi.
Tämä jos mikä se on rakkautta.
 
Kahdeksan maissa  samana iltana iski signoralle appelsiinimehuhimo.
Kun hän tuon ääneen päästi,
mielitietty hyppäsi autoon ja kurvasi supermarkettiin.
 
Illalla, siinä muumiointivaiheessa signora funtsaili itsekseen turhamaisena,
että taitaa tämä näky signorasta piirtyä mielitietyn silmän verkkokalvoille ikuisiksi ajoiksi.
Signora silmät vetisinä, nenä niistämisestä punaisena.
Mielitietty siinä silitteli signoran hiuksia,
suurin piirtein ainoaa osaa, joka peiton alta pilkisti
ja totesi
Come sei bella anche stai cosi male.
 
Tuo oli musiikkia signoran tukossa oleville korville.
Mitä sitä muuta signora halusikaan kuulla,
että on bella on vaikka onkin niin kovin sairas, räkävana poskilla.
Totesi mielitietty vielä,
että vaikka onkin niin kovin kurjaa nähdä signora niin sairaana,
oli hän onnellinen, kun sai signoraa hoitaa.
 
Aika ihana tuo mielitietty,
vai mitä mieltä olette ?
 
Olihan se toki aika surullista,
kun koko yhteinen aika kului näin.
Kaikki tehdyt suunnitelmat piti perua.
 
Vaan onneksi on vain reilut viisi viikkoa
ja signora saa mielitietyn Suomeen.


lauantai 21. lokakuuta 2017

Persoonallista

Buongiorno vaan kaikille pitkästä aikaa !
Olette varmaan jo ajatelleet,
että signora on lähtenyt livohkaan täällä bittimaailmasta.

Ei sinne päinkään.
Niin monesti on signoran sormia syyhyttänyt,
kun aivot juttua pukkaisivat.
Vaan kun signora on ollut pikkasen epäkunnossa.
Sanotaanko 50 % kropasta.

Selkä, hartijat, niska ja käsivarret aivat jumissa.
Nyt jo kolme viikkoa.
Kaikenlainen naputtelu on ollut kuin joku vetelisi tulisella puukolla pitkin ruhoa.

Pari kertaa signora kävi fysioterapeutin juttusilla oppia hakemassa.
Muutaman kerran epäonnistunut kepin heiluttelu
 ja kuminauhaan sotkeutuminen kotinurkissa
 sai signoran tajuamaan,
että ei tästä nyt yksin nousta.

Onneksi aivan kotikulmilta löytyi kuntosali,
jossa on yksi personal trainer myös fysioterapeutti koulutukseltaan.
Nivelreuma ja tekonivel kun tuovat aikamoisia rajoituksia kaikkeen treenaamiseen,
joten varovainen saa olla.
 
Nyt on soppari tehty tapaamisista kerran viikossa.
Eka täsmätreeni on jo takana.
Sillä oli todella positiivinen vaikutus fiilikseen.
Signora oli näet jo aika epätoivoinen,
kun oli kolmatta viikkoa ollut työkyvytön
ja pessimistisenä tuumi,
kauanko tätä oikein kestää?
Loppuuko koskaan?
Monet itkut on itketty.
Ja kaikki mieltä painavat muutkin asiat ovat tuntuneet moninkertaisilta.
 
Vaan signoran löytämä PT tuntuu napakympiltä.
Signoralla on nyt luottamus toipumiseen  lähellä kymppiä.
 
Reissua varten sain kuminauhatreeniohjeita,
joita treenattiin oikein  kunnolla,
jotta liikkeet signorankin pääkoppaan uppoaa.
Saa sitten mielitietty toimia henkisen puolen PT:na.

Signora siis suuntaa tiistaina mielitietyn hoiviin.
Ja kotiinpaluuta seuraava päivänä on taas heti treenit. 





perjantai 22. syyskuuta 2017

Kun mikään ei kelpaa

Nyt on sen verran painavaa asiaa sydämellä,
että päätin kirjoittaa ihan omana itsenäni.
Signoran kepeä höpöttely ei oikein sovi aiheeseen.
 
Olen viime aikoina seurannut aika tiiviisti
 eri avustus- vapaahtois- ja hyväntekeväisyysjärjestöjen someviestintää
 ja heidän saamiaan kommentteja.
 
SOS-lapsikylä
Amnesty
Kirkon ulkomaanapu
SPR
 
Jestas sentään, mitä kommentteja sieltä löytyy.
Mikään ei ole hyvä !
 
Kun Suomeen otetaan vastaan turvapaikanhakijoita,
ollaan sitä mieltä,
että ihmisiä pitäisi auttaa heidän omissa maissaan.
 
Kun rahaa kerätään ulkomailla tapahtuvaan avustustyöhön
( esim SPR:n nälkäpäivä),
purnataan, miksei auteta suomalaisia.
 
Kun varoja kerätään tiettyyn kohteeseen Suomessa,
löytyy kritisoijia,
joiden mielestä suomalainen kohde on täysin väärä.
 
Tai rahaa sitten kuitenkin pitäisi kerätä ulkomaille.
Eilen näet luin kommentin aiheeseen,
jossa kerättiin rahaa suomalaisten lasten hyväksi,
että mitenkäs romanian lapset!
 
Jos nyt kuitenkin on onnistuttu löytämään kohde,
joka ei provosoi ketään,
alkaa todella negatiivinen kirjoittelu siitä,
kuinka kaikki rahat päätyy johtajien taskuihin.
 
Jokin aika sitten luin eräästä avustusjärjestöstä,
joka hoitaa palkkakustannukset erilaisesta myynnistä tulevista tuloista.
Lahjoituksia ei näihin käytetä.
 
Vähänkään laajempi avustus- ja vapaaehtoistyö on sen verran vaativaa hommaa,
että ei sitä myöskään pelkästään vapaahtoisvoimin voi pyörittää.
Palkattua henkilökuntaa on pakko olla.
Samoin kyllähän se avun toimittaminen esim ulkomaillekin jotain maksaa.
 
Olin muutama vuosi sitten erään vertaistukiyhdistyksen toiminnassa mukana.
Hoidin kirjanpidon ja toiminnan organisoinnin.
Olin yhteyshenkilönä.
Vaikka toiminta oli hyvin pientä,
vei se silti useamman tunnin viikossa.
 
On aika vaikea uskoa,
että minkään ison järjestön kirjanpito hoituisi niin,
että joku vapaahtoinen sen iltapuhteenaan kotinurkissaan tekisi.
Tai että toinen vapaaehtoinen hoitaisi kaikenlaisen yhteydenpidon.
Puhumattakaan toiminnan järjestämisestä.
Avun järjestäminen jonnekin Afrikan perälle vaatii varmaankin aika lailla työtä.
Sitä ei tehdä harrastuksena.
 
Useissa kommenteissa on kirjoitettu,
kuinka kyseinen järjestö ei saa mitään aikaan.
Vaikka en ole edes tietoisesti tietoa etsinyt,
vähän väliä törmään asiaan liittyviin artikkeleihin.
Viimeksi Punaisen ristin ylläpitämiin kenttäsairaaloihin.
 
Mielestäni on itsestään selvää,
että kaikki tällainen vaatii kokopäiväistä henkilökuntaa.
Vapaaehtoisia täysipäiväiseen vapaaehtoistyöhön tuksin kovin paljoa varmaan löytyy.
joten palkattua henkilökuntaa on pakko olla.
Samoin tekijöiden pitää olla sitoutuneita hoitamaan jokainen yksittäinen projekti loppuun.
Vapaaehtoisvoimin tämä ei onnistu.
 
Ja kaiken lisäksi kohta pitää järjestöjen varmaan palkata somevastaavia
käymään läpi ja vastaamaan kaikkiin absurdeihin väitteisiin,
joita koko ajan tulee.
 
Amnestyä on moitittu siitä,
että se kerää nimiä adressiin ihmisoikeusrikkomuksia vastaan.
"Miksei kerätä nimiä suomalaisten hyväksi"!
 
Siis minkä asian hyväksi??
Suomessa en joudu pidetyksi ja kidutetuksi,
jos sanot Niinistöstä jotain negatiivistä,
jos satut olemaan savolainen.
tai olet homoseksuaali.
Uskonnosta riippumattakaan.
Suomessa ei ole systemaattisia entisiä puhdistuksia.
 
Ja se nimen kirjoittaminen ei edes maksa mitään.
Miksi siis siitäkin pitää purnata.
Jos joku ei halua kirjoittaa,
antaa olla kirjoittamatta.
Mutta tarvitseeko sitä koko järjestön toimintaa sen vuoksi mollata ?
 
Ja se rahan luovuttaminen.
Kenenkään ei ole sitä pakko tehdä.
Tai jos on sitä mieltä,
että antaisi, jos tietäisi,
että menee oikeaan kohteeseen,
mikä estää antamasta rahaa todellakin suoraan jollekin apua tarvitsevalle.
Ja annetaan näille järjestöille työrauha.
 
 
 
 


perjantai 15. syyskuuta 2017

Kello kahdeksan draamaa

Mielitietty ei ole aamuihminen.
Herra itse määrittelee asian niin,
että herääminen on hänelle traumaattista.
Pariin ekaan tuntiin ei saa kuulema oikein mitään otetta mihinkään.
Olo on kuin väärällä planeetalla.
Signoran Italiassa ollessa aamut ovat tosiaan hiljaisen puoleisia.
Mielitietty harvoin pukahtaa yhtään mitään.
Korkeintaan huikkaa tsaut lähtiessään.

Tänä aamuna signora sai kunnon todisteen aamujen traumaattisuudesta.
Signoralla on syntymäpäivä.
Mielitietty oli päättänyt tehdä signoralle onnitteluvideon!
Aamu kahdeksalta!
Mielitietyllä on aamuisin kolme herätystä,
klo 7.30, 7.45 ja klo 8.

Jos pystytte kuvittelemaan nuo traumaattiset aamut,
voitte varmaan myös kuvitella,
minkälainen tuo video oli,
joka oli tehty heti ylösnousun jälkeen.

Signora ei ole koskaan nähnyt mielitiettyä niin totisena.
Lähes apaattisena.
Jos ei olisi kuullut, mitä herra sanoo,
eikä tiennyt, mistä on kyse,
olisi videon voinut hyvin olla kuvattuna tilanteessa,
jossa kidnapattu on aseella pakotettu tekemään jonkinlaisen videon.
Videon, jossa kidnapattu kertoo, mitä nappaajat haluavat,
ja mikä karmea kohtalo häntä odottaa,
jos vaatimuksiin ei suostuta.

Video oli yllättävän pitkä.
Sanat vaan eivät meinanneet ilmeisesti oikein meinanneet tulla mieleen.
Sanojen hapuilujen välillä signora pelkäsi,
että mielitietty nukahtaa kesken kaiken ja kupsahtaa kumoon.
Kaikesta paistoi läpi,
kuinka tuskallista on tuohon aikaan aamusta saada jotain aikaiseksi.

Signora oli vallan otettu tästä.
Sillä hän jos kuka tietää,
mitä ponnisteluja tuo videon teko oli vaatinut.

Nyt saman päivän iltana oli mielitietty jo paremmin hereillä.
Ja samalla planeetalla.
Mielitiettyä jopa nauratti,
 kun hän yhdessä signoran kanssa videon teon tuskaa muisteli. 
Ei kait tästä voi muuta johtopäätöstä vetää,
kuin että kai se Ilmeisesti edelleenkin pikkasen signorasta tykkää.


lauantai 9. syyskuuta 2017

Turhake

Mielitietty ei ole mikään Italian oma Marko Paajanen.
Mielitietylle koti on paikka missä nukutaan ja syödään.
Ei muuta.
Basta.

Sisustus on mielitietylle turhake.
Aluksi signora vähän nikotteli tätä vastaan.
Koitti joskus hommata Italian kotiin jotain kivaa.
Jotain nättiä.
Ehkä myös jotain suomalaista.

Jossain vaiheessa signora totesi sen olevan täysin turhaa.
Jos hän jotain kotiin hommasi,
ei hän sitä seuraavalla kerralla löytänyt ollenkaan.
Tai löysi enemmän ja vähemman kaltoinkohdeltuna.
 Signora päätti unohtaa koko homman.

Vaan nyt hänellä on jotain tosi suomalaista.
Jotain, jota (ehkä) ei kukaan voi rikkoa tai kolhia.
Ei ehkä Marko Paanaselta saisi pointseja,
vaan mikä voisikaan olla suomalaisempaa kuin tämä:



Työkamut kävivät visiitillä Urho Kekkosen arkistossa.
Signora ei mukaan päässyt.
Vaan ihanat työkamut toivat tuliaisia.
Tämä ilmanraikastin matkaa ensi kuussa Italiaan.


tiistai 5. syyskuuta 2017

Oo siellä jossain mun

"Joko sä kohta muutat Italiaan ?"
Tähän kysymykseen signora tässä eräs päivä taas törmäsi.

Signora on varmaan vähän outo,
kun on ihan onnellinen asioiden nykytilaan.
Toki olisi ihana yhdessä elellä,
mutta signora on tässä vanhoilla päivillään oppinut,
että onnellinen voi olla myös erillään.
Sitä voi olla niin huikean onnellinen ihan vaan ajatuksesta,
että toinen on olemassa.

Silloin tällöin signora myös tavaa rivien välistä epäilystä siitä,
voiko kaukosuhde toimia.
Signora myöntää,
että joskus iskee epäilys  hänelle itselleenkin.
Vaikka kaikki onkin hyvin.

" Odotanko turhaan sua sittenkin?
 Mitä jos vaan käy niin kuin muillekin.
 Välimatka piinaa ja painaa mua.
 Kuka päättää ketkä saa onnistua.
 Oo siellä jossain mun"

PMMP:n biisi on kova sana nykyään.
Kyynel tirahtaa, kun sen kuulee.

Epäilys katoaa kuitenkin aina hyvin äkkiä.
Kyllä signoralla suurimmaksi osaksi on ihan levollinen olo parisuhteen tiimoilta.
Yksi syy on varmaan se,
että signoralla on mielitietyllä on niin pitkä yhteinen historia.
Ennen kahden maan loukkuun sukeltamista kun edelsi pitkä ystävyysjakso.
Signora oppi tuntemaan mielitietyn niin hyvin,
että siinä vaiheessa kun romantiikka astui peliin,
ei ollut enää mitään arvailua,
minkälainen toinen oikein on.

Vaan signora tunnustaa,
että häneltä meni todella pitkään
 ennen kuin hän uskalsi tähän uuteen ystävään luottaa.
Kun kaikki italialaiset miehethän ovat huijareita eikös niin ?
Taisi siinä muutama vuosi hurahtaa,
ennen kuin suomalainen uskoi, 
että italialainen voi olla ihan luotettava tyyppi. 

Toki on ikävä.
Vaan sitäkin voi potea onnellisena.
Onnellisena,
että toinen on siellä jossain.
Onnellisena,
että pian taas nähdään.



sunnuntai 27. elokuuta 2017

Pitääkö olla huolissaan ?

Voi, voi sentäään!
Mitähän tästäkin nyt tulee ?
Siis signora meni ihastumaan espanjalaisiin !
Pitääkö tästä olla huolissaan ?
Telkussa pyörii jokin ohjelma,
johon voi lähettää kysymyksiä huolestuttavista asioista.
Pitäisikö sinne nyt kysymys lähettää ?

Mitä se mielitiettykin nyt ajattelee,
jos joku sille tämän kertoo.
E-S-P-A-N-J-A-L-A-I-N-E-N !

Ajatelkaa nyt, mitä tästä oikein tulee,
jos espanjalainen kiilaa italialaisen ohi ?
Pitikö se tämäkin päivä nähdä ?

Nytkin signora on kuulema viettänyt viikonloppua
 yhden jos toisenkin espanjalaisen seurassa,
Ja hauskaa on kuulema ollut.

Siis ihan tässä alkaa sivusta seuraajaa ahdistamaan.
Siis signora ja espanjalaiset!
Eihän tästä nyt mitään tule.
Ei, ei, ei!!!!

Hyvät ihmiset siellä ruudun takana.
Voisiko joku  nyt lähettää Italiaan jollekin ohjaajalle, käsikirjoittajalle,
 ihan kelle vaan viestiä,
jotta nyt pitäisi ryhdistäytyä alkaa väkertämään signoraakin kiinnostavia leffoja.

Viimeisen viikon aikana on signora ahminut läpi  kokonaisen espanjalaisen sarjan
ja palanpanikkeeksi pari kolme supermaukasta leffaa.

Espanjan kielikin on alkanut kuullostaa niin leppoisalta,
jotta jos kukaan ei pistä toppia,
signora päätyy pian kieltä pänttäämään.
Ja eeee viiiiiva espanajaaaaa laulelemaan.

Hasta la vista vaan!
Ei kun siis arrivederci !




perjantai 25. elokuuta 2017

Suvakit

Suvakki !
Pari vuotta sitten signora törmäsi tuohon sanaan ensimmäisen kerran.
Tuolloin signora ajatteli,
että kaipa hän jollain tasolla tuohon ryhmään kuuluu.
Hän ei voi ajatella niin,
että kukaan voi itsekkäästi täysin ummistaa silmiään toisen hädälle.
 
Toki signora ymmärsi, että joku todennäköisesti hyväksikäyttää tuota hätää.
Mutta silti inhmillisyys ja huoli toisten hädästä on kaihertanut mieltä.
Vaikka samalla on myös pelottanut. 
 
Siihen, miten nuo oikeasti hädänalaiset karsitaan huijareista,
ei signoralla valitettavasti ole vastausta.
Onko sitä kenelläkään ?
Ei varmaankaan.  
Eikä myöskään siihen,
mitä nyt pitäisi tehdä.
 
Turun tapahtumien jälkeen on tilanne jotenkin räjähtänyt.
Signora törmää netissä jatkuvasti keskusteluihin,
joissa ajatellaan, että suvakit hyväksyvät terrorismin: 
 
” Nyt ovat suvakit varmaan tyytyväisiä”.
” Saitte mitä halusitte” .
 
Toivoopa jotkut suvakeille samaa kohtaloa,
mitä Turun uhreille.
Tai että ainakin joku raiskaisi kaikki suvakkihuorat. 
 
Onko ihmisiltä kadonnut suhteellisuudentaju ? 
 
Signoralla ei ole tietoa,
mitkä ovat syyt, joiden takia jotkut ovat sitä mieltä,
että Suomeen ei pitäisi päästää ketään.
Jos yksi syy on väkivallan pelko,
kuinka nämä samat ihmiset voivat toivoa sellaista kohtaloa näille ”suvakeille”?
Suomalaisille ?
Eikö tässä ole jokin ristiriita. 
 
Onko ”Suomi suomalaisille” aate niin voimakas,
että sen oikeutuksen todistamisen edessä ollaan valmiita uhraamaan myös suomalaisia ?
 
Signora ei tätä yhtälöä ymmärrä.
Maailma on täynnä pahuutta,
mutta syyllisiä tähän eivät ole ne ihmiset,
jotka haluavat jollain lailla auttaa oikeasti hädänalaisia ihmisiä.
 
 
 
 
 
 


torstai 24. elokuuta 2017

Tieteellisesti herkkää


Italiassa ollessaan signora bongasi jutun erityisherkistä ihmisistä.
Olihan signora tämän termin aiemminkin kuullut,
mutta oli ajatellut sen olevan jotain höpsöttelyä.
Nyt signora kuitenkin lukaisi jutun,
jossa kerrottiin erityisherkille tyypillisistä jutuista.

Siis mitä?
Onko toimittaja käynyt signoraa vaklaamassa.
Joka ikinen kohta osui ja upposi niin täysin, kun vaan voi.

Jutussa kerrottiin myös,
minkälaista on ollut erityisherkän kumppani.
Signora ehti jo hetken haikailemaan,
jotta hemmetti, kun tämän osaisi kääntää italiaanoksi. 

Hetken päästä signora kurkkasi Facebookiin.
Ja löysin ystävänsä jakaman linkin,
jossa avattiin samaa asiaa englanniksi! 
Mielitietyn tultua kotiin signora iski herran käteen kännykän
ja patisti lukemaan. 

Mielitietty totesi päästyään jutun loppuun,
että kyllähän hän tämän kaiken jo signorasta tiesi. 

Signora vastasi, että juu juu, vaan nyt sitten tiedät,
että ”toimintavika” ei ole korvien välissä vaan aivoissa.
 

Monet jutut kun ovat niin pieniä ja voivat tuntua oudoilta.
Kuten se, että signora ei kestä kovia ääniä.
Mielitietty huudattaa usein telkkua hurjan kovalla.
Signora on aina pohtinut,
että onko hän nyt taas jotenkin superhyper-stressaantunut,
kun kova ääni niin kovin ahdistaa.
Nyt signora voi iskeä mielitietylle tieteelliset faktat käteen ja komentaa,
että toosaa pienemmälle.

Signora on myös funtsaillut, jotta onko hän jotenkin hankala ja outo tyyppi. 
Ei funtsaile enää.
 
Ja paras lopuksi:
Jutussa kerrottiin,
että ehkä paras parisuhdemuoto erityisherkälle on kaukosuhde.
Varsinkin jos on jo ikää :-)

torstai 17. elokuuta 2017

Karmea herätys ?


Signora ei osaa laulaa.
Ei sitten yhtään.
Signoran lurittelut kuulostaa lähinnä harakan rääkymiseltä.  

Vaan kun on niin kauhian innamorata,
niin sitä höpsähtää tekemään kaikenlaista.
Kuten esimerkiksi laulamaan syntymäpäiväonnittelut.
Paljon onnea vaan….
ja vielä italiaksi. 

Mielitietyllä on nähkääs tänään syntymäpäivä.
Herra on nyt jo lähempänä kuuttakymppiä kuin viittä. 

Aivan livenä ei signora kuitenkaan hirvennyt ”lauluaan” Italiaan singota.
Kolme otosta piti tehdä,
ennen kuin tulos oli sellainen,
jonka hirvesi lähettää.
Kaksi ensimmäistä vihloi signoran omiin korviinkin niin pahasti. 

Ajatelkaa nyt, mikä karmea herätys olisi kuulla ihka ensimmäisenä sitä järkyttävää raakkumista.
Sillä toki mielitietty nyt heti viestin auki klikkaa,
kun näkee, että amore se siellä jotain lähettelee.
Kait ne miehet niin tekee,
tekeehän ?
 
 

keskiviikko 16. elokuuta 2017

Liian pullea

Signora lentelee Italiaan mieluummin suorilla lennoilla,
kun haahuilee eri lentokentillä vaihtoa odotellen.
Tämä rajaa vaihtoehdot aika pieniin.
Harvemmin on tullut Norwegianin siivelle hypättyä.
Syy on ollut yksinkertaisesti siinä, 
että norjalaisen aikataulut eivät vaan ole koskaan kunnolla sopineet signoran lomiin.
Samoin norjalaisella ei näytä olevan viikonloppuisin suoria lentoja Roomaan.
Usein on lisäksi vielä löytynyt  edullinen lento Finskiltä toivotuille päiville,
joten valinta on usein kallistunut suomalaiseen.

Nyt signora päätti kuitenkin kokeilla norjalaista.
Seuraava kyyti on jo buukattuna,
sekä meno että paluu tiistaina.

Tiedä sitten, onko kovin halpa,
kun matkalaukkuineen hinta kipusi 180 euroon.

Kun signora oli varauksen naputellut,
kurkkasi hän norjalaisen matkaveskamääräyksiä.
Ja totesi, että hupsista vaan, käsitavaralaukku on auttamatta liian iso.

Signora kurkkasi myös, saako käsilaukkua ottaa koneeseen.
No saahan sinne "pienen henkilökohtaisen tavaran" mukaan ottaa.
Oli oikein mitatkin kerrottu.
Auttamatta aivan liian vähän centtejä signoran jokaista käsilaukkua ajatellen.

Seuraavaksi signora katsasti bussien aikatauluja.
Ja totesi,että norskipa se lähteen liitoon sellaiseen aikaan,
jotta singoran on raahauduttava junalla kentälle.
Busseja ei mene, jollei sitten halua aamuvarhaisella lähteä
kentälle useammaksi tunniksi kentälle istuskelemaan.

Eli junalla matkaan siis.
Signora näki jo mielessään,
kuinka hän huonojen kinttujen jatkeena huojuu
ja yrittää raahata kapsäkkejään ensin kotikaupungissa junaan,
sitten Tikkurilassa vaihto.
Bussissa sentään ystävällinen kuljettajasetä heivaa laukut auton kyytiin.

Iso matkalaukku on ehdottomasti pois pelistä.
Se liian iso käsitavaralaukku on taas liian pieni ruumalaukuksi.
Tavaraa kun kuitenkin taas kertyy.
Signora päättää ostaa uuden keskikokoisen laukun.
Ja todistelee itselleen,
että ei hän ole aikoihin laukkua ostanut, 
joten ihan hyvin nyt passasi.
Sitä paitsi yksi tiiviisti käytetty laukku vetelee jo viimeisiään.
Eli nyt kotona odottaa uusi laukku innokkaana reissua.

Vaan entäs se käsitavaralaukku?
Koska se juna-akrobatia on nyt edessä,
signora päätti, että jokin olalla kannettava kankainen on helpompi.
No arvatkaa, onko signoralla sellaisia?
No ei ole.
Tai siis ei ollut,
nyt on.

Ai niin, sitten vielä se "pieni henkilökohtainen tavara" -laukku.
Kaikki signoran omistavat ovat tosiaan liian pulleita norjalaiselle.
klick, klick vaan ja signora löysi itsensä Zalandon sivuilta.
Eikä mennyt kauaakaan,
kun pienen käsiveskan tilaus singahti bittitaivaalle.

Niin, että eipä siitä matkasta Norwegianin seurassa nyt niin hirveän halpa tullutkaan.
Vaan voiko naisella olla koskaan liikaa laukkuja?

Ei ole muuten signoran laukut huuhollin ainoita pulleita.
Italian täti näet totesi, 
että ei ole  signoran  bella figurat enää kohdillaan.
Ulko-ovi oli unohtunut auki,
ja eikös naapurin täti pöllähtänyt sisään.
Heti come stai -höpinöiden jälkeen täti toteaa,
"Mutta sinähän olet vähän....."
Kädet näyttää levenemisen merkkejä.

Juu, kiitos vaan tuumaa signora.
Kyllä hän itsekin tietää,
 että on ahteri vähän levinnyt.
Mihin tässä enää mitään vaakoja tarvitsee,
kun bella figura -täti kertoo,
missä mennään.
 


maanantai 14. elokuuta 2017

Suosikkimies

Murteet!
Tuo signoran painajainen Italiassa.
Joskus tuntuu siltä, että harva italialainen puhuu sitä "italiaa",
 mitä signora on epätoivoisesti treenannut.
 
Kesälomareissulla bussiin Salernosta Minoriin kyytiin tuli kaksi vanhaa herraa.
Signora kuulosteli herrojen keskustelua.
Ei pongannut yhtään tuttua sanaa.
Jossain vaiheessa mielitietty totesi,
että hän ei ymmärrä yhtään mitään,
mitä papparaiset höpöttävät.
Lohduttavaa.
 
Vaan on eräs asia, johon signora on ihastunut.
Kyse on lienee lähinnä tietyn pohjois-Italiassa olevan alueen aksentista,
ei niinkään murteesta.
Mielititetyn edustaman yrityksen päämajahan on pohjois-Italiassa.
Autossa mielitietty puhuu kännykkään kaiuttimen kautta.
Useinhan signora hyppää autoon mukaan.
 
Useamman kerran päivässä mielitietty haastelee erään nuoren herran kanssa,
jonka työpöytä löytyy juuri tuolta päämajasta.
Ja mikä ihana laulava aksentti tällä herralla onkaan.
Siis signora on aivan lumoutunut aina, kun tämän äänen kuulee.
Signora onkin antanut tälle herralle nimen
l'uomo favorito mio.
Mielitiettyä tämä suosikkiherranimitys naurattaa.
 
 
Kotiin palattuaan signora huomasi,
että Teemalta on alkanut signoran loman aikana ihana italialainen sarja,
Isältä tyttärelle.
Toki signora on sitä tällä viikolla tuijotellut.
Ja huomannut,
että siinähän osa näyttelijöistä tuota ihanaa aksenttia lauleskelee.
Kun signora sitä tarpeeksi kuuntelee,
pian tarttuu livertely myös signoran puheeseen.


lauantai 12. elokuuta 2017

Ne tavat

Signora on täällä usein höpissyt Italiassa törmäämistään ruokaan liittyvistä tavoista.
Tai siis lähinnä oman lähipiirinsä tavoista.
Mielitietty on alkanut pikkuhiljaa lipsumaan suomalaiseen rennompaan suuntaan.
Vaan veljensä on edelleen vanhan kansan mies.
Pitää napakasti kiinni totutusta ja siitä ei lipsuta.
Kuten, kuuluuko signoran kokkausten kanssa syödä leipää vai ei.
Aamiainen on kuppi kahvia, jos sitäkään.
Vapaapäivinä ehkä keksi.
Illallinen vasta klo 20 jälkeen.

Koska Italiankodin nuori signorina on aika lailla elellyt isänsä hoivissa,
on tämä oppinut nämä samat tavat.
Vaan usein on signora huomannut, ettei tämä ole ihan simppeliä signorinalle.
Tekisi mieli tehdä toisin.
Vaan kun ei ole tapana.

Signora ei Italiassa aina kellon mukaan syö.
Kerran kokkaili klo 19 maissa.
Nälkä kun kaiherteli vatsassa.
Italialainen nuori neiti katseli suomalaisen kokkauksia vähän haikeana ja totesi,
että hänelläkin on nälkä.
Vaan kun signora keitoksiaan tarjosi,
vastaus oli tiukka ei.
Ei vielä.
Ei tähän aikaan.

Aamiaista nuori signorina ei syö,
kuten ei isänsäkään.
Korkeintaan joskus nappaa jonkun keksin.

Signoran aamupala koostuu leivästä, juustosta, kinkusta, tomaatista, jogurtista.
Aina silloin tällöin on myös signorina paikalla,
kun signora aamupalaansa puputtaa.
Signorina on aina kieltäynyt, kun signora on kysynyt,
onko hänelläkin nälkä.
Ja kuitenkin aivan ilmiselvästi on näyttänyt aivan muulta.

Tällä kertaa signora esitti asian toisin.
"Haluatko kokeilla suomalaista aamupalaa ?"
Signorina tarttui tähän kokeiluhaasteeseen mielellään.
Söi leivän jos toisenkin sekä jogurtin.
Aivan ilmiselvästi kaipasi jotain syötävää.
Itseasiassa signoralla oli lähes joka aamu aamupalaseuraa.
Signorasta tuntui oikeastaan vähän kurjalta,
kun tajusi, että nuori neito jättää aamupalat väliin,
vaikka ilmiselvästi kaipaa jotain syötävää.
Vaan kun ei ole tapana.
Ja näin ollen ei myöskään kotoa löydy koskaan mitään tarvikkeita.

Hotellin aamupala oli vallan mainio.
Löytyi monelaisia hedelmiä, jogurtteja, muroja, sämpylöitä, kinkkua, juustoja.
Sekä tietenkin makeita herkkuja, italialaiseen makuun.
Croisantteja niin suklaa- kuin kermatäytteellä, kakkuja, keksejä.
Signora tietenkin kasasi kaikkea suolaista ja hedelmiä,
mielitietty croisantteja.

Eräs aamu paikalle tuli perhe, jossa oli n. pari vuotias lapsukainen.
Äiti kaivoi laukustaan maitopullon,
sujautti sitten pari keksiä, ravisteli pulloa ja antoi sitten tyttöselle.
Tyttö maiskutteli maitoaan kovaan ääneen.
Pullon tyhjennettyä isä haki suklaisen croisantin
ja pilkkoi sen lapselleen.
Signoran olisi tehnyt mieli kiljua,
että miksi syötätte lapselle pelkkää makeaa!
Pöydät olivat täynnä ihania hedelmiä.

Ei signora enää ihmettele,
 miksi hänen aamiaisensa on italialaisille niin suuri kummastus.
Jos pienestä jotain oppii,
niin ei kait sitä sitten oikein muuta osaa ajatellakaan.


torstai 10. elokuuta 2017

Mielitietty

Signora muistaa lukeneensa jostain tarinan vanhasta pariskunnasta,
joka ei ollut elämänsä aikana pahemmin toiveistaan keskustellut.
Nainen oli mm. syönyt aina leivästä päällyspuolen,
kun jostain syystä luuli, että mies tykkää pohjasta.
Ja mies puolestaan luuli, että päällyspuoli on naisen suosikki.
Itseasiassa kumpikin olisi kuitenkin tykännyt syödä leivästä juuri vastakkaisen puolen.
 
Signora on päättänyt,
että mielitietyn kanssa keskustellaan.
Että kummankin toiveet tulevat selviksi.
 
Loma-ajan kerrotaan usein olevan suhteen koetinkivi.
Signoralla ja mielitietyllä yhteisiä kokonaisia päiviä on hyvin harvakseltaan.
Tällä kertaa signora ehdotti,
että jos päivittäin jutusteltaisiin siitä, miten päivä oli mennyt.
Mitää hyvää ja mitä huonoa,
niin lomailun kuin parisuhteenkin tiimoilta.
 
Tästä simppelistä jutusta tulikin vallan mainio juttu.
Esimerkiksi kun signoralla alkoi pari kertaa jokin asia keittämään,
hän pitikin sillä hetkellä suunsa supussa ja päätti avautua asiasta vasta illalla.
Siinä kävikin sitten niin,
että sen sijaan, jotta signora olisi kiukuspäissään päivällä tykittänyt
" Miksi sä aina....",
juttu kääntyikin
" Musta olisi kiva jos...."
 
Ja toden totta se pitää paikkansa,
negatiivisistä asioista on parempi puhua, kun tilanne on rauhoittunut.
 
Ei sillä, että noita negatiivisiä asioita olisi paljoa ollut.
Mielitiettykin on niin leppoinen tyyppi,
että hänellä taisi olla yksi juttu.
 
Ja hyvistä tilanteista pariskunta jutteli tyyliin
" Musta oli kiva kun..."
 
Voi hitsit sentään, kun tätä ei oltu tehty aiemmin.
Kumpikin kuuli toisesta asioita, joita ei ollut tajunnut.
Simppeleitä juttuja, jotka kuitenkin toista ilahduttaa kovasti.
 
Viikon päätteeksi signora kysäisi mielitietyltä,
mikä oli ollut viikon paras juttu.
Mielitietyn vastaus oli kyllä aika sykähdyttävä.
" Se kun näin, kuinka onnellinen olit,
kun pääsit rannalle ja mereen".
 
Näin sanoi mielitietty,
joka auringossa ja kuumuudessa voi aina huonosti,
hakeutuu aina varjoon, jos vaan sellainen on tarjolla.
 
Vaan sellainen se mielitietty on.
Tuntuu ajattelevan aina signoran parasta.
On usein vähän huolissaan signorasta.
Että signora varmasti nukkuu tarpeeksi,
ei väsytä itseään liikaa,
syö varmasti tarpeeksi,
ei vaan vilustu.
 
Vilustuminenhan on italialaisten kansallissairaus.
Se vaanii kaikkialla, mm hotellien ilmastointilaitteissa.
Uskokaa pois, tästä keskusteltiin lomaviikon aikana joka ilta.
Kerran signoralla oli Italiassa ollessa nuhaa ja illan aikana pärskytteli muutaman kerran.
Nukkumaan mennessä mielitietty peitteli signoran lähes suuhun saakka,
ettei signora saa kylmää.
Yöllä jossain vaiheessa signora heräsi siihen,
että mielitietty asetteli taas peittoa signoran päälle.
 
Ja kun signora syystä tai toisesta voi huonosti,
kyselee mielitietty hyvin tiuhaan,
joko signora voi jo paremmin.
 
On se sitten aika ihana.
Se mielitietty.